Rekolla oli paljon ystäviä. Hän kutsui heitä ajoittain kylään ja eräs musta nainen pyysi mukaansa mr. Biginäkin tunnetun herran. Reko oli otettu kunniasta, mutta lähetti silti herran tiehensä - mr. Big oli kuuluisa ilkeydestään.

Christinen nälkä senkuin kasvoi mahan myötä. Christine tiesi, ettei kannattaisi silti sortua rasvaisiin herkkuihin, joten hän tyytyi salaatteihin. Onneksi salaatit olivat trendiruokaa ja Christine tiesi olevansa tosi muodikas.

Eräänä aamuna Christine huomasi mahansa kasvaneen jo huomattavan suureksi. Pian olisi synnytyksen aika, hän tunsi sen. "Auh, se taisi potkaista", Christine vaikersi.

Rekokin tuntui vihdoin tajuavan kihlattunsa todella olevan raskaana. "Ooh, sieltä se pikkuinen putkahtaa", hän katseli innostuneesti Christinen mahaa, "kunpa se tulisi sieltä jo nyt!" "Älä nyt!" Christine toppuutteli Rekoa, "sä et kuitenkaan kestäisi sitä huutoa."

 

Sitten Christine päätti siivota - siivousinto oli tullut hänelle raskauden aikana.

Reko sen sijaan meni kirjoittamaan päiväkirjaansa. Päiväkirjan pitäminen oli hänestä tosi miehekästä puuhaa.

Reko oli hankkinut töitäkin himoitsemaltaan urheilu-uralta. Valitettavasti työ kuin työ piti aloittaa pohjalta, joten Reko joutui maskotiksi. Vierailemaan tullut Elmeri-susi näytti melkein nauravan Rekon hurmaavalle työasulle.

Reko toi töistä uuden ystävänsä, jolla oli ihan yhtä upea asu päällään. Neito oli aika nätti, mutta hiukan ylimeikattu, joten Reko lähetti hänet kotiin.

Sisällä Christine katseli innokkaasti kokkiohjelmia, jotta oppisi valmistamaan uusia salaatteja.

Silloin Reko, joka oli vaihtanut vaatteensa mukavampiin, istui Christinen viereen sohvalle, nappasi naisen syliinsä ja suuteli tätä rajusti.

Siitä seurasi pikkuinen muhinointituokio, joka oli molemmista oikein mukava.

Aamulla Christinen ollessa kokkailemassa aamiaismunakasta hän tunsi kamalaa kipua ja tajusi, että synnytys alkoi. Munakkaat jäivät kärventymään hellalle, koska Christinen tuntema kipu ja tuska olivat niin kovia.

Mutta yleensä kärsimysten jälkeen odottaa ihanammat ajat - niin odotti myös Christineä. Nyt hän oli äiti lapselle, joka näytti perineen hänen silmänsä. Lapsi oli tyttö.

"Mä taidan kutsua sua, pikkuinen, Keiraksi, jos isällä ei ole mitään sitä vastaan", Christine puheli vauvalle tutkiskellessaan sitä ihastuneena joka puolelta. "Reko", hän huusi, "eihän sulla ole mitään sitä vastaan, jos tän vauvelin nimi on Keira?" Reko katseli hymyillen ruokapöydästä kihlattuaan ja lastaan. "Ei ole, Keira on hyvä nimi", hän sanoi.

Sitten Reko löntysti lapsensa luo ja katsoi tätä oikein tarkasti. "Oii, se on niin suloinen!" hän kiljaisi teinityttömäisesti ja ihasteli Keiraa, joka lepäsi äitinsä käsivarsilla.

Christine vei Keiran nukkumaan tytön uuteen huoneeseen, jonka Reko oli omin käsin rakentanut ja Christine tietysti sisustanut. "Huhhuh, kun tuo pirpana oli vaikea saada nukahtamaan", hän voivotteli uupuneena Keiran vihdoin nukahdettua.

"Tulepa tänne, kultsi, kun sulla on noin upeat uudet hiukset", Reko pyysi Christineä illalla vierelleen.

Ja Christine tietysti sujahti Rekon kainaloon. "Huomenna mennään naimisiin", hän sanoi hymyillen ennen kuin suuteli miestä.

Heti aamulla he astelivat vihkikaaren alle. Aiemmin he eivät olisi voineet mennä naimisiin, sillä Christine halusi mahtua hääpukuunsa. Eipä heillä olisikaan ollut varaa toiseen hääpukuun.

Reko ja Christine menivät naimisiin ihan keskenään, kutsumatta vieraita. Christine olisi halunnut kutsua vanhempansa katsomaan häitä, mutta hän oli yhä vihainen siitä, että he olivat julmasti jättäneet hänet miltei rahatta yksin. "No", hän tuumi, "tajuavatpa sitten joskus mistä kaikesta jäävät paitsi."

Hääsuudelma oli tulinen, ja sen myötä Rekosta tuli osa Rodriquesin sukua.

Seremonian aikana oli syttynyt tulipalo, jonka ystävällinen palomies sammutti niin nopeasti, etteivät Reko ja Christine huomanneet mitään.

Heti häiden jälkeen alkoi taas arki. "Herätys haisuli", Christine meni herättelemään Keiraa, joka oli hajusta päätellen vääntänyt pienet unitortut.

Niinpä Christine pääsi vaihtamaan elämänsä ensimmäistä kertaa vaippoja. Hän onnistui hyvin ja oli ylpeä itsestään. "Vai olen niiden mielestä vastuuntunnoton", hän mutisi laittaessaan puhdasta vaippaa kiinni, "näkisittepä minut nyt."

Rekokin oli vastuullinen vanhempi, vaikkei suostunutkaan koskemaan vaippoihin pitkällä tikullakaan. Hän kuitenkin tykkäsi touhuta Keiran kanssa ja esimerkiksi syötti tyttöä mielellään.

Pian tuli Keiran syntymäpäivät. Christine oli juuri tullut töistä (hän oli luolien tutkijana).

Keira kasvoi hienosti ja näytti ainakin alustavasti todella suloiselta - mutta mitäpä muutakaan voisi odottaa, kun vanhemmat ovat niin hyvän näköisiä?

Niinpä niin, suloinenhan Keirasta tulikin, ja hyväluonteinenkin. 3-4-10-10-7 oli siis pikkuisen luonne.

Christinen mielestä Keiran hiukset olivat aivan liian pitkät niin pikkuiselle, joten hän leikkasi ne ja laittoi söpön huivin Keiran päähän. Tytöstä tuli entistä suloisempi.

Ennen kuin Keiralle alettaisiin opettaa mitään, Christine päätti lukea tytölle tarinan. Hyvä mielikuvitus olisi tärkeä juttu.

"Istu nyt siinä potalla..." Christine opasti tyttöään.

Seurauksena siitä oli itkua, huutoa ja potkimista. "Ääh, no ei sitten", Christine joutui toteamaan.

Keira vaikutti hankalalta lapselta, hänelle ei käynyt mikään. Christineä alkoi ärsyttää tytön käytös.

Mutta hän heltyi helposti, kun katsoi Keiran suuriin silmiin. Tyttö sai aina tahtonsa läpi.

Vaikka Keira kuinka huusi...

... loiski...

.. tai teki muuten tuhmiaan...

.. osasi hän olla suloinenkin.

Ja sekä Christine että Reko rakastivat tytärtään todella paljon.

"Ole hyvä vain", Christine yritti opettaa hyviä tapoja Keiralle arkisten asioiden seassa.

Hän yritti opettaa Keiran puhumaankin, mutta tyttöä taisi kiinnostaa enemmän kaikenlainen muu toiminta.

Reko taas opetti Keiralle kävelyn jaloa taitoa.

Kun vihdoinkin oli Keiran syntymäpäivän aamu, Christine ja Reko olivat onnistuneet opettamaan tyttärelleen kaiken muun paitsi pottailun. "Ollaan me aika hyviä", Reko sanoi ja suuteli vaimoaan.

Illalla vietettiin synttäreitä. Keira puhalsi itse kynttilät.

Pian lattialla seisoi kaunis lapsonen, Keira Rodriques, täydet kuusi vuotta. Vielä ei hymy näkynyt tytön kasvoilla.

Mutta kyllä se sieltä löytyi pienen muodonmuutoksen jälkeen. Keira oli oikein suloinen tyttö.

Hän sai hienot vaatteetkin. Reko ja Christine olivat todella ylpeitä tyttärestään.

"Khihii! Mua ei huvitakaan mennä nukkumaan, mä menenkin sängyn alle piiloon, sieltä noi ei ikinä löydä mua ja mä saan valvoa koko yön!" Keira suunnitteli, mutta Christine kuuli kaiken ja esti Keiran suunnitelmat.

Siihen loppui osa kaksi. :) Kommentoida saa.